Kulttuurimme, kulutuskulttuuri, on passiivisuuden kulttuuria. Ja yleensä kaikkeen kuluttamiseen liittyy rahan kuluttaminen, mikä saa monet hämääntymään luulemaan omaa osaansa aktiiviseksi. Passiivisuudella on vakavat seuraukset ihmiselle. Passiivisuus tekee luonnon vieraaksi ihmiselle. Ihminen ei tunne omaa rooliaan luontokappaleena. Passiivisuus tekee ihmisen voimattomaksi. Passiivisuus tekee ihmisestä orjan.
Perustarpeet meille tuottaa joku muu, ne saa rahalla. Ruokaa, asunnon, vaatteet, vettä..
Saadaksemme ruokaa menemme kauppaan, missä ostamme tavallisesti muoviin pakattuja elintarvikkeita, jotka ovat tulleet kauppaan jostain tuntemattomasta. Kauppa on kuin ihmemaa, jossa voimme kulkea kärryinemme ja lappaa kaikkea mitä haluta saattaa. Kun vilautamme kassalla korttia tai lyömme rahaa tiskiin, tulee helposti olo, että olemme hankkineet elintarvikkeet kaupasta, mutta tämä on harhaa, sillä kaupasta ei saa mitään. Kotona heitämme roskat taas muovipusseihin tai vedämme vessanpöntöstä alas. Mihin ne päätyy? Sitä aikaa harvat pääsevät näkemään. Elämme ikään kuin laatikoissa joihin tavaraa tulee sisään ja suunnilleen samaan tahtiin sitä lähtee pois.
Kulttuuri on kulutustuote. Kun haluaa elämyksen, on tarjolla leffat, cd:t, pelit, urheilu.. Voi ostaa kirjan, sarjiksen tai vaikka ristikon.
Uskontoakin kulutetaan. Maksetaan seurakunnalle jäsenmaksut ja mennään kuuntelemaan papin puheet ja otetaan siunaukset ja kuunnellaan hengelliset sävelet. Kun oikein henkiseksi heittäytyy voi ostaa uskontoa käsittelevän kirjan tai kirjan johon on koottu valmiita rukouksia.
Työ on suurimmalle osalle kansaa kulutustavaraa. Saadaksemme rahaa vaihdamme itsemme ja elämämme, annamme itsemme pois ja saamme vastineeksi rahan ja muoviläpyskän jota voi vilautella kaupassa.
Politiikka on kulttuurissamme osa viihdettä ja kulutushyödyke. Äänestäminen on ikään kuin hassu joutava arvonta, missä ei voita koskaan mitään, voit veikata kuka pääsee minnekin, mutta sillä kuka minnekin pääsee ei ole juuri mitään merkitystä minkään suhteen. Kaikki jatkuu entiseen tapaan päin persettä. Mutta politiikkaa voidaan seurata lehdestä ja ruudusta. Voimme jopa kuvitella että meillä on valtaa silloin kun käymme antamassa äänemme jollekin. Useimmille politiikkaa tekee joku muu heidän puolestaan ja he valitsevat heidät siihen, maksavat veronsa.
Opiskelu on kulutustavaraa. Menet koulunpenkille ja siellä sinuun syötetään tieto, todistukseksi siitä saat mustia läiskiä paperille.
Kulttuurimme ydin on siinä, että olemme statisteja suurimmassa osaa elämäämme, myymme itsemme orjaksi ja palkaksi saamme seurata elämää sivusta, saamme antaa muiden päättää puolestamme ja elää elämämme.
Tämä ei käy!
Elämä on kallis. Ei elämää pidä myydä. Me petämme itsemme joka hetki kun luovutamme valtamme toiselle. Koska olemme ihmisiä, emme halua olla orjia tai tehdä toisista orjiamme.
Me muodostamme yhteisön. Yhteisönä me voimme luoda itse itsellemme kaiken mitä tarvitsemme. Voimme täyttää perustarpeemme: kasvattaa ruoan, rakentaa talot. Voimme huolehtia toisistamme, kasvattaa lapsemme, elää vanhustemme kanssa, opetella ja opiskella kaiken mitä maailmassa voi tarvita. Ei ole elämän osa-aluetta mihin emme pystyisi yhteisönä. Mihinkään me emme tarvitse kapitalisteja ja piiskaa heiluttavia pamppuja tai poliitikkoja jotka kusettavat minkä kerkiävät. Kulttuurin voimme luoda itse. Emme me tarvitse valtavia medioita myymään meille joukkohypnoosia ja turtumusta. Pappeja me emme tarvitse, sillä meillä on oma yhteytemme maahan ja taivaaseen, jumalaan, allahiin ja mitä niitä nyt on. Meillä on omatunto, eikä kukaan tiedä meitä paremmin mitä on oikea ja väärä. Oikein on se mikä on meistä hyvää ja kaunista. Väärää on riisto, maan saastuttaminen, ylimielisyys, sodanlietsonta, valheet, silmien ummistaminen, alistuminen ja itsensä luovuttaminen pahuuden pelinappulaksi.
Me emme tarvitse porvarivaltion virkamiehiä, poliitikkoja ja aseistettuja poliiseja ja vartioita paimentamaan meitä, sillä me osaamme tehdä päätöksiä yhteisönä. Kun poliitikot eivät edusta meitä, kun me tiedämme, etteivät he ratkaise meidän ongelmiamme, eikä heitä kiinnosta tai he eivät pysty huolehtimaan ympäristöstä, lapsista, vanhuksista, köyhistä, sairaista tai yhtään mistään tai kenestäkään paitsi omasta hyvinvoinnistaan, mikä kertyy vyötärölle ja pankkitileille, silloin on aika nousta vastarintaan, aika alkaa pitää itse huoli itsestä ja toisista, luonnosta ja ihmisistä. Kapitalistit eivät ole koskaan välittäneet hitustakaan ihmisten tarpeista, luonnon kestokyvystä, kapitalisteille ei ole muuta arvoa kuin rahan arvo, eikä kapitalistille muulla ole väliä kuin omalla menestyksellä. Kapitalistinen demokratia ei ole mitään muuta kuin valtakoneisto joka varmistaa että duunarit pysyy duunareina ja kapitalistit kapitalisteina. Siksi ihmisten ei kannata tuhlata aikaansa poliitikkojen ja porvareiden kanssa neuvottelemiseen ja pähkäilyyn. Edut ovat täysin vastakkaiset ja kompromisseja on aivan turha lähteä hakemaan. Jokainen sana ja henkäys minkä tuhlaat porvareiden hännystelijöille, menee hukkaan ja kaikuu kuuroille korville. Ja samoin on turhaa kuunnella mitä kapitalistit ja korruptoituneet poliitikot puhelee, he eivät voi kertoa totuutta, vaan kaikki kampanjointi perustuu kansan enemmistön huijaammiseen ja valheisiin. Illuusiot pois!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Syviä ajatuksia. Häpeällisenä myönnän, että lukeudun luultavasti siihen varsin suureen ihmisryhmään, joka enemmän vai vähemmän tietoisesti suostuu "pelaamaan peliä", minkä tämä moderni globaali kapitalistinen markkinatalous rakentaa. Ihmiselämähän on aina ollut kulttuurista ja historiallisesti aikakaudesta riippumatta peliä, tietystä näkökulmasta katsottuna - säännöt muuttuvat, valta-asetelmat muuttuvat, mutta ihmiset syntyvät, elävät ja kuolevat, pelin mukaan tai sen ulkopuolella. Joissain dramaattisissa käänteissä pelin säännöt muuttuvat nopeasti, yleisesti ottaen pitkissä ajanjaksoissa hitaasti, ennustamattomasti ja vääjäämättömästi.
Itse olen yrittänyt nähdä ja löytää kompromisseja niinkuin vain olen parhaiten tainnut - käyttänyt rahaa sellaisten liikkeiden tukemiseen, jotka pyrkivät tuomaan tähän peliin muutakin kuin vain voiton perässä juoksemisen. Amnesty, Plan international, Greenpeace... Pelannut peliä omalta osaltani pyrkien omalla toiminnallani auttamaan läheisten jaksamista ja tuomaan ymmärrystä ja näkemystä, jotta tämä peli tuntuisi edes jossain määrin helpommin kestettävämmältä.
Miksi näin? Osittain siksi, että olen varmasti laiska ja heikko, kuten monet ihmiset ovat, mutta ainakin pieneltä osin myös siksi, että en löydä itsestäni uskoa siihen, että todella radikaalit muutokset olisivat suuressa mittakaavassa mahdollisia, tai jos ovat, niin en tiedä, tuovatko ne loppujen lopuksi mukanaan idealististen tavoitteiden mukaisia konkreettisia onnen tuloksia, vai johtavatko ne kuitenkin kaaokseen ja kärsimykseen.
Ihmisten välinen vuorovaikutus on äärimmäisen monimutkaista ja harvat asiat ovat sellaisia, että niistä todella voitaisiin suuressa mittakaavassa olla samaa mieltä. Mitä isommista asioista on kyse, sitä suurempia erimielisyyksiä asian tiimoilta syntyy.
Kaiholla muistan ajan, jolloin löysin itsestäni idealistin, mutta tuntuu siltä, että vuosien mittaan se on hautautunut jonnekin tämän keskitietä kulkevan luopujan alle.
Hyvä vai huono asia, maailmankaikkeus ei tunnu ottavan asiaan kantaa.
Lähetä kommentti